8. helmikuuta 2012

Kai minä sitten osaankin olla onnellinen

Eilen istuessani bussissa, havahduin muistelemasta menneitä. Ikävöimästä kissoja ja festarikesiä, sekä niitä viattomia lapsuuden päiviä. Huomasin olevani onnellinen. Se tavaton onnellisuuden tunne toi hymyn kasvoilleni auringon häikäistessä silmiini.

Bussissa istuminen ei enää vituttanut minua, vaan sain hetken aikaa olla omassa kuplassani ja kuunnella juuri sitä musiikkia, joita itse halusin... Hassun näköisiä ihmisiä, sateenkaaren värejä, aisteja räjäyttäviä tunteita.

Vaikeakulkuinen lumi ja kylmä ilma ei enää haitannut minua. Oli ihanaa, kun lumi narskui pienten tennareideni alla ja pystyin konkreettisesti näkemään hengitykseni. Varpaani eivät jäätyneet ja pystyin tuntemaan auringon kasvoillani.

Kahvi maistui paremmalta kuin koskaan, eikä minun tehnyt mieli edes tupakkaa. Tiesin, että viikonloppuna menisin kotiin äidin luo. Tiesin, että ystäväni oikeasti tahtovat minut sinne ja, että äidin luona minua ikävöidään. En tuntenut olevani hylkiö, en edes hylje tai pyykki, joita usein käytän kuvaavina sanoina ilmentämään hyödyttömyyttäni. Takkini tuoksui edelleen hajuvedelle, jota olin edellisenä päivänä koittanut Stockmannilla ollessani ystävän kanssa. Uusi neuletakkini oli pehmeä ja lämmin. 

Minä olen elpynyt.

Vuoden 2012 goal, voisi hyvin olla että; 

Muista ne pienimmätkin asiat,

ja ole kiitollinen siitä mitä sinulla on. 



Tai yksinkertaisesti; 

Ole onnellinen...

joka päivä. 





2 kommenttia:

If you’re really a mean person you’re going to come back as a fly and eat poop.