10. elokuuta 2012

Henkilökohtaisuuksia


Tänään viimeistä päivää pelatessani dominoa shampoopulloilla Kalevan S-marketissa, havahduin miettimästä suhteita - Erityisesti tätä erästä. Takanamme on yhteisiä hyviä aikoja, mutta hän ei tahdo viettää aikaa kanssani, ellen lupaa hänelle punaista tupaa ja perunamaata. Hän on minulle erityisen tärkeä ja rakastan viettää aikaa hänen kanssaan, mutta hän ei voi istua kanssani kahvipöytään tai oluelle vain ystävänä. Herää kysymys - Miksi? Miksi tämä saatanan maailma on nykyään sellaista armotonta pilkun nussimista, ettei siltä saa hetken rauhaa? Jos tykkää viettää aikaa toisen kanssa, niin tarvitaanko siinä se fuckin' sitoutuminen, jotta voidaan nauraa yhdessä? Kysympä vaan.


Palataanpa ajassa taaksepäin about tismalleen kaksi ja puoli vuotta. Olin tuo pörrötukkainen teini, joka verhosi naamansa kajaaliin ja jolla oli enemmän ystäviä kuin sormilla ja varpailla voi laskea. Pelkästään jo ystäviä oli niin paljon, enkä edes osaa laskea niin pitkälle kuinka monta niitä kavereita sitten oli. Olin onnellisessa parisuhteessa ja ympärilläni oli paljon ihmisiä. Minulla oli kaksi ihanaa kissaa, joita rakastin paapoa. Vietin paljon aikaa silloisen kihlattuni luona ja yksi parhaista ystävistäni asui hänen naapurissaan. Elämä oli niin helppoa silloin, vaikkei sitä tajunnutkaan. Äitini sairastui syöpään tuona kesänä ja muutin takaisin kotiin hoitaakseni häntä.

Missä sitten olen nyt? Olen se sama pörrötukkainen teini, mutta kapinoin aikuistumista vastaan. Peter Pan -syndroomako se on? Nyt minulla on liikaa sormia yhdessäkin kädessä laskeakseni ystäväni ja määritelmä ystävän ja kaverin rajasta on häilyvä. Olen sinkku ja äitini soittaa minulle kerran, ehkä kaksi viikossa kysyäkseen kuulumisiani. Asun Tampereella soluasunnossa mukavan tytön kanssa, opiskelen liian kaukana täältä ja vietän päiväni kuunnellen musiikkia ja miettien yksinäisyyttäni katsellen ohi ajavia autoja viidennen kerroksen ikkunastani. Öisin en juuri nuku, koska en koskaan oppinut nukkumaan yksin ja minulla ei näinä päivinä juuri ole ketään kenelle puhua. Minulla ei ole enää kissoja, mutta äitini on parantunut syövästä ja se pelastaa tämän tarinan.

4 kommenttia:

  1. Ihana kuulla, että äitisi on parantunut :) Etkä muuten ole ainoa aikuisuutta vastaan kapinoiva.. Ei siinä ole mitään väärää jos ei halua vielä niihin talonrakennuspuuhiin. Kai se on elettävä päivä kerrallaan niitä autoja tuijotellen.

    VastaaPoista
  2. Mä oon sitä mieltä että sun pitäis sanoo tää kaikki mitä kirjoitit ennen kuvaa sille ihmiselle jonka kanssa haluut vaan olla..;)

    VastaaPoista

If you’re really a mean person you’re going to come back as a fly and eat poop.