28. toukokuuta 2015

There's only one London

Lentäessäni kohti Englantia, istuessani koko pienen elämäni kolmatta kertaa niihin epämukaviin tekonahkapenkkeihin ja ottaen vastaan kaiken mitä oli tullakseen, tajusin että sitä vain yksinkertaisesti on asioita, joista et koskaan opi pitämään. Kuten suolakurkut, talvi, hämähäkit... Ja lentäminen. Katsot ulos etkä näe kuin valkoista pumpulia, et tiedä kuinka päin sitä nyt mennään ja mihin suuntaan. Periaatteessa tiedät, mutta aivosi eivät rekisteröi asiaa. Pilvien yläpuolella on kaikki hyvin. Et enää tajua kuinka korkealla olet, näet vain auringon ja siemailet Smirnoffia. Takana istuva lapsi kiljuu korvaasi hepreaa, jonka jotenkin kuitenkin miellät suomeksi, tärykalvosi haluavat suorittaa jälkiabortin itselleen ja sinä vain istut siinä ja... hyväksyt.

Laskeutuessamme pilvien alapuolelle kohti Gatwickin lentokenttää, englantilainen sade tuntui jotenkin väkinäiseltä. Ihan kuin niin kuuluisi olla. Pakko sataa, yhtä lailla kun on pakko tehdä paperihommat. Taksi kuljetti meidät Thamesin alla olevan tunnelin läpi Lontooseen, Limehousessa sijaitsevaan hotelliin. The Royal Foundation of St. Katharine, ajattelin. Mihinköhän parantolaan sitä on tultu. Kaikesta siitä odottelusta ja ennakkoluuloista huolimatta paikka osoittautui erittäin viihtyisäksi. Levollisempaa paikkaa saa hakea, kun sisäpihan kautta oli kulku hotellin omaan kappeliin ja yksinkertaisuudessaan koko paikan ulkoinen habitus pakotti ottamaan kengät pois ja hengähtämään hetken lasillisen äärellä. Oravien kirmatessa laihoine häntineen vihreän puutarhan ympäri pystyin kuvittelemaan niille kaikille pienen pienet silinterihatut. Sitä Englanti kai tekee ihmiselle... Kun kello on Suomessa kolme, niin Lontoossa se on vielä 1938.














Ensimmäisen päivän vietimme May Design Series -messuilla London ExCelissä, josta kirjoitinkin viimeksi. Illaksi eksyimme Surrey Docksiin, yhteen ehkä Lontoon mukavimmista pubeista, The Blacksmith's Armsiin. Suomessa kun yrittäisit viedä koirasi juottolaan niin teidät lakastaisiin katuharjalla sieltä pois alta aikayksikön. Ei Lontoossa, siellä se valkoinen glenni istui tyytyväisenä, otti vastaan rapsutuksia ja kaikki tunsi sen. Pariisi oli kuin nainen, mutta Lontoo on kuin itsenäinen mies tupruttelemassa piippuaan pubissa. Tässä pubissa.







Toisena päivänä lähdimme Lontoon turistisumaan, Piccadilly Circukseen. Nautimme St. Jamesin Tavernassa harjoittelijan tarjoilemat juomat ja hyppäsimme bussiin kiertoajelulle, koska en saa Tampereella istua tarpeeksi dösässä. Big Benin näkeminen ei muuttanut minua ihmisenä, fiilis on verrattavissa siihen kun näin Mona Lisan Ranskassa. Siinä se nyt on... Mitä sitten. Ehkä olen tunnevammainen, mutta henkilökohtaisempaa minulle oli käydä Fleet Streetillä. Legenda kertoo että Sweeney Todd, salamurhaaja ja parturi, piti nykyisen Dundee Courierin paikalla liikettään tappaen asiakkaansa partaveitsellä, tiputtaen heidät lattialuukusta kellariin ja tehden uhreista piiraita alakerran leipurirouva Lovettin kanssa. Mh, kuinka rakastankaan Tim Burtonin näkemystä asiaan. Kävimme syömässä Stradassa, modernissa italialaisessa ravintolassa St. paulin katedraalin vieressä. Kaupunki oli elossa, ja niin olin minäkin.















Kolmas päivä meni kokonaisuudessaan takaisin Suomeen matkustaessa. Istuessani Riihimäen juna-asemalla en voinut olla olematta kiitollinen ihmisten vähyydestä, auringosta ja asioiden yksinkertaisuudesta. Ja ärräkahvista. Kotona saatoin maata tunnin sängyssä ajatellen Lontoota, heidän tapaansa sijoittaa vessat kellariin ja laittaa sinne niin monta ovea, että tällainen kaupunkilainenkin eksyy vaatekaappiin ja etenkin, ajatellen heidän ihanan aksenttinsa jättämää reikää elämääni.




London, I'll be coming back for you.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

If you’re really a mean person you’re going to come back as a fly and eat poop.